Hilman ja Niilon avioliitto oli kestänyt 66 vuotta. Nyt he olivat muuttamassa erilleen. Asumusero, sanoi Niilo silmissään marraskuu. Hilman vapisevaan käteen puserrettu talouspaperin mykkyrä hakeutui silmäkulmaan, ja loppusyksyn sade rummutti rivitalon peltistä ikkunalautaa. Hilman vasen käsi lepäsi voimattomana sylissä, ja vasen jalka oli valahtanut pyörätuolin astinlaudalta. Valoa ei näkynyt missään. Paitsi siinä verkkaisessa liikkeessä, kun Niilo nousi ja korjasi vaimonsa asentoa, asetteli jalan paikoilleen ja nosti valahtanutta olemusta suoremmaksi. Tuosta liikkeestä lähtevä valo oli niin hellyydestään kirkas, että minun oli käännettävä katseeni hetkeksi pois.
Silmäni osuivat huoneen nurkassa oleviin pariin ruskeaan, vahvaan vaippalaatikkoon. Vaippalaatikot ovat hyviä muuttolaatikoita, ja muuttolaatikoiksi nuokin oli tuotu. Toisesta laatikosta pilkisti mustavalkoinen vanha hääkuva kauniissa kehyksissään. Tapetissa sängyn yläpuolella oli vastaavasti kehyksen kokoinen vaalea kohta. Ruskean kuluneen senkin päällä oli kuva Hilmasta nuorena morsiamena. Se jäisi Niilolle. Kuvan vieressä oli pienempi kuva nuoresta sotilaasta. Kuvakehyksen kulmassa oli muovitaitos, joka oli jo kellastunut ja hapertunut. Taitoksen sisällä oli pieni sirpale. Sitä en olisi tiennyt, mutta Niilo oli sen minulle esitellyt joskus. Sirpale oli kaivettu Niilon käsivarresta, arpi näkyi selvästi. Pitsiliinalla kuvan vieressä oli mitali. Niilo oli senkin joskus näyttänyt ja kertonut siihen liittyvän tarinansa. Sitä joskus luuli, että niillä vuosilla, jotka melkein lapseniässä minäkin tälle maalle lahjoitin, olisi jotain arvoa, että sitä olisi jopa etuoikeutettu edes pitämään vihkivalansa. Mutta kun vievät senkin! Katsoin ikkunaan liimaantunutta yksinäistä koivunlehteä ja mietin, oliko se tämän syksyn viimeinen lehti. Kohta olisi lumen vuoro.
Minulla ei ollut sanoja lohduttaakseni. Tunsin myös häpeää, sillä minä olin tätä päättäjäsukupolvea. Tätä sukupolvea, jonka ei ole tarvinnut lähettää puolisoitaan, rakastettujaan, isiään eikä nuorukaisiaan sotimaan. Minä häpesin tuon vanhan sotaveteraanin makuuhuoneen ovenpielessä sitä, mitä me olemme hänelle tehneet. Siinä minä seisoin työkamppeissani rintapielessäni kuvallinen henkilökortti, joka kertoi minun olevan kaupungin työntekijä. Tämän kaupungin, jonka perusturva oli nyt erottamassa toisistaan nämä yhä toisiaan rakastavat ja toisiaan tarvitsevat ihmiset. Huomaamatta käänsin korttia hieman, ettei se näkyisi niin selvästi. Pilatuskin pesi kätensä. Heille oli selitetty, että Hilmalle järjestynyt tehostetun palvelun asunto oli suorastaan etuoikeus ja onni. Maantieteellisesti paikka oli naapurikunnassa, mutta nyt kun olemme yhtä suurta perhettä, kuntarajoilla ei tietenkään ole merkitystä. Paitsi asianosaisille, mutta sitä ei lasketa. Niilo oli korkeasta iästään huolimatta niin hyvässä kunnossa, että ei täyttänyt meidän ihmisten laatimia kriteerejä palveluasunnon saamiseksi, he eivät yksinkertaisesti voineet muuttaa yhdessä samaan paikkaan. Niilon pitäisi nyt ymmärtää ja olla kiitollinen. Nythän hänellä alkaisivat onnenpäivät, kun ei tarvitse huolehtia liikuntakyvyttömästä vaimosta. Niilo sai palveluseteleitä kerran kuukaudessa tehtävään siivoukseen, ateriapalvelusta tulisi lämmin ruoka viitenä päivänä viikossa ja viikonlopuksi kylmä, jonka voi lämmittää kätevästi mikrossa. Ja taksiseteleillä Niilo voisi huristella vaikka päivätansseihin.
Kuusikymmentäkuusi vuotta sitten he olivat luvanneet rakastaa tosiaan siihen asti kunnes kuolema heidät erottaa. Mutta perusturva ehti ensin. Perusturva korotti itsensä Jumalan virkaan ja päätti erottaa heidät elämänsä loppumetreillä. Niilo jatkoi pakkaamista. Hilman muuttokuorma mahtui kahteen ruskeaan pahvilaatikkoon. Näin Niilon laittavan laatikkoon sinivalkoisen kynttiläpaketin, mutta en kehdannut sanoa, että se on turhaa. Ei siellä laitoksessa saisi polttaa eläviä itsenäisyyspäivän kynttilöitä…
Näin käy Hilmalle ja Niilolle kun todelliset arvot katoavat liberaali humanistien hulluuteen... Vanhuksilla on oikeus yhdessäoloon, hyvään hoitoon, hyvällä SUOMEN kielellä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.