Tämä ei ole aprillia 2016, vaan totta! (Mm. Juha Kurvisen tapaus!)

Uskomaton tarina, mutta tiedän sen olevan totta. Olen yritysmaailmassa ja henkilökohtaisessa elämässäni -89 käynyt läpi totaalisen "black/burn outin" ja odotin vain kuolemaa n. 6kk, mutta silti näin ja rekisteröin paljon vastaavaa...  Nousin Jumalan armosta hiljalleen... (Kiitos myös Lasse Seppälälle.) Ja sitten alkoi myöhemmin minun elämäntyöni monella sektorilla. Nyt tämä Suomen yhteiskunta (ex-oikeusvaltio/hyvinvointivaltio) vetää viimeisiään laajasti levinneen rakenteellisen korruption/moraalittomuuden/liberaali humanismin/globaalisten mm. 33 asteen "free pride mason banksterien" loosi agendojen etc. takia...

Ps. 8 vuotta sitten sain vakituisen työpaikan (ns. yksin omin ansioin.) Porin kaupungilta (Porin ammattiopisto/Winnova) myös aprillipäivänä, josta alkoikin sitten oma todella raskas tieni, jossa uhri itse syyllistettiikin kaikkeen eliitin totuttuun tapaan...  

Työpaikkaväkivallan uhrit... + koulukiusatut 
https://www.facebook.com/groups/224174243936/?fref=ts

-Satakunnan Olli- Pori
Deus Protector Noster



-----------------------


Puhelin keskusteluumme pohjautuen, julkaistu 1.4.2016

Juha Kurvinen http://blogbook.fi/juhakurvinen/tositarinoita-hullujenhuoneelta/

Lisäys 19.2.2016 Sain juuri hetki sitten yhteydenoton Turun Sanomien toimittajalta. Hän on sama toimittaja, joka alun perin paljasti Kupittaan suljetun osaston potilaiden pahoinpitelyt. Hän ilmoitti, että tämä blogipostaus A1-osaston väärinkäytöksistä on iso osasyyllinen asian paljastumiselle. Hänen mukaansa tietyt tahot olivat lukeneet tämän postauksen ja päättäneet sen jälkeen toimia ja avata vihdoin suunsa. Näin bloggaajakin voi vaikuttaa maailmanmenoon, koska nyt uutinen on ollut kaikissa medioissa. Toimittajan mukaan tutkimustyö jatkuu ja poliisikin parhaillaan tutkii myös kaikkien muiden osastojen hoitajien rikoksia Mielenterveyslakia kohtaan…

—

Pari vuotta sitten tein surullisen kuuluisan statuspäivityksen Facebookkiin, joka lähti kulovalkean tavoin leviämään Feissarimokissa. Se taitaakin olla yksi sivuston jaetuimmista jutuista. Se aiheutti laajan kommenttiryöpyn ja myös Skepsis ry alkoi tutkia sen todenperäisyyttä.

Statuksessani kerroin kuinka menin hakemaan lääkäriltä migreenilääkettä ja hän ei uskonut, että olen moottorisahajonglööri tai ollut Pohjois-Koreassa. Loppupäätelmänä hän teki M1-tarkkailulähetteen ja minut pakotettiin poliisin toimesta A1-psykoosiosastolle ja eristysselliin. Silloin tällöin pubissa istuessani joku tulee tilanteesta kyselemään, joten nyt haluan kertoa faktoja tilanteen taustoista, jotta voin ohjata kyselijät jatkossa tänne.

Alustuksena täytyy mainita – ei mahtunut silloiseen statukseen – että migreenilääkettä hakiessani lääkärillä oli tietokoneellaan jo valmiiksi sekavia paikkaansapitämättömiä tietoja.  Tämä juontaa juurensa vuoteen 2008, jolloin eräs kollegani huumepäissään hakkasi nyrkeillään päätäni, jolloin menin sekavaan tilaan. Myöskään silloin lääkäri ei uskonut edes koko pahoinpitelyä ja minua tai taustojani ei tutkittu mitenkään vaan passitettiin hoitoon. Tämä sekava tila on tutkittu vuonna 2015 neurologi Olli Tenovuon johdolla TYKS:ssä – kävin mm. aivojen magneetikuvauksessa – ja loppupäätelmässä todettiin, että silloinen tilani johtui lievästä aivovauriosta, joka johti silloiseen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Diagnoosiani muutettiinkin: ”Kallonsisäisen vamman myöhäisvaikutukset” Tästä kerron enemmän laajalle levinneessä Kun koomikko romahtaa -blogipostauksessa.

Silloin vuonna 2008 menin päivystykseen tutkituttamaan pahoinpitelyn jälkiä ja silloin lääkärin sitä kysyessä, sekavasta tilastani johtuen – päähän kohdistuneet iskut – ammattiani ja taustojani ei uskottu. Pääteltiin, että elän harhassa, koska moottorisahajonglöörejä ei voi olla olemassa. En sitten tiedä mitä televisio-ohjelmia turkulaiset lääkärit seuraavat? Myös eräs mielenterveyspuolella työskentelevä hoitaja tunnistaa ongelman: ”Jos kerran joku tieto on tallennettu järjestelmään, se on siellä ikuisesti ja se liikkuu eri viranomaistahojen välillä: poliisi, lääkäri, osasto jne..” Silloinen vuoden 2008 hoitokertani ja tämä migreenilääkkeen hakureissu eivät liity toisiinsa millään tavalla.

Jos kaksisuuntainen mielialahäiriö -diagnoosin saa kerran, se johtaa lähes aina lääkärikäyntien yhteydessä selkkauksiin ja väärinkäsityksiin. Kuten eräs potilas sanoi: ”Kupittaan kamaa on aina Kupittaan kamaa.” Heti ensimmäisenä lääkäriin mentäessä tutkitaan vanhat paperit, jonka jälkeen aletaan kysellä nykyisestä tilanteesta. Kerran esim. eräs toinen lääkäri ei uskonut kysyessään missä olen ollut keikalla, että olen käynyt Pohjois-Koreassa, koska sinne ei hänen mukaansa pääse varsinkaan kuolleen presidentin syntymäpäiville. Hän ei myöskään uskonut, että olin edellisenä iltana ollut esiintymässä Bruce Springsteenin seurueelle, koska sellaista ei hänen mukaansa voi todellisuudessa tapahtua. Tiedot keikastani voi kuitenkin lukea esim. täältä: Bruce Springsteen järjestää hotellikemut.

Hän jälleen kerran katsoi vanhoja tietojani koneeltaan, jolloin myös hän teki heti M1-tarkkailulähetteen: ”Potilas luulee olevansa moottorisahajonglööri ja olleensa esiintymässä kuolleen presidentin syntymäpäivillä Pohjois-Koreassa. Mahdollinen psykoosi.” Tiedän tämän, koska potilailla on aina oikeus nähdä kaikki häntä koskevat lähetteet. Sillä kertaa jäin kuitenkin ”hoidoitta” erinäisien keinojen avulla. Annoin hänelle mm. lahjaksi mukanani olleen kirjani, jossa on 42 valokuvaa paikanpäältä Pjongjangista. Olisitte nähneet lääkärin ilmeen.

Statuspäivityksen migreenilääkereissulla olin täysin oma itseni ilman minkäänlaisia pahoinpitelyn tai kaksisuuntaisen mielialahäiriön aiheuttamia oireita. Kerroin kysyttäessä ammattini, jolloin lääkäri katsoi koneeltaan: ”Luulee olevansa jonglööri”, jolloin hän teki M1 -tarkkailulähetteen. Muutakaan syytä en keksi ja mitään muuta en ehtinyt lääkärille sanoa kuin ”Iltaa” ja ammattini. Paikalle kutsutut poliisit tunnistivat minut ja kysyivät mitä kollegalleni kuuluu, mutta heidän oli tehtävä työtä käskettyä, koska lääkärin paperi on aina lääkärin paperi.

Mutta nyt pienen alustuksen jälkeen itse pääasiaan. Mitä sitten A1 -psykoosiosastolla tapahtui ja miten pääsin sieltä loppujen lopuksi pois? Miten sain lopulta terveen paperit? Mielestäni ihmisillä on oikeus tietää mitä suljettujen seinien sisäpuolella tapahtuu? Itselleni oli aluksi suuri sokki, kun hoitajat roudasivat minut suoraa päätä eristysselliin. Tämä on kuulemma osastolla normaalikäytäntö jos tullaan poliisisaatossa. Samalla silmälasini riistettiin, jotta en tukehduttaisi niillä itseäni. Myös vyöni vietiin, että en hirttäisi sillä itseäni. Luultiin, että olen itsetuhoinen. Näköni on -7,25, joten olin paniikissa, kun en nähnytkään mitään.

Eristyssellin seinät olivat täynnä potilaiden kynsillä raapimia kirjoituksia. Monet olivat hädissään turvautuneet musiikkiin. Eräskin oli piirtänyt seinään suuren sydämen ja keskelle tekstin: ”I LOVE HANOI ROCKS”. Seinän yläosassa oli yksi kalteroitu ikkuna ja katossa hurisi maanisesti ilmastointilaite. Lattialla oli yksi ohut keltainen ja kova patja. Vessaa ei ollut, joten kaikki tarpeet piti tehdä nurkkaan. Sellin katonrajassa tilannetta vartioi valvontakamera ja vähän väliä joku hoitaja kävi katselemassa turvalasin takaa. Jo silloin mietin, että miten tällainen ”hoito” lisää potilaan terveyttä?

Olin sellissä koko yön, jonka jälkeen aamulla minut päästettiin pois kolmen siviiliasuisen hoitajan toimesta. Heti ensimmäiseksi minulle ilmoitettiin, että minulla on menossa vähävirikkeinen hoitomuoto. Sen takia kännykkäni takavarikoitiin ja koko muukin omaisuuteni lompakosta lähtien lukittiin numeroituun toimiston teräslaatikkoon. Hoitajat kuulemma kävisivät tarpeen vaatiessa ostamassa rahoillani tupakkaa alakerran kanttiinista.

Osastolla oli kymmenisen huonetta, joissa asui noin 4 potilasta/huone. Sen lisäksi löytyi televisionkatselupiste, ruokala, puhelinkoppi, tupakkahuone, potilaskahvio sekä länsisiiven lukaalin – vain yksi potilaspaikka ikkunahuoneessa – viereinen saunaosasto. Hoitaja antoi sairaala-asusteet ja petivaatteet ja sanoi: ”Osasto on aivan täynnä. Sinulla kävi tuuri, koska saat käyttöösi länsisiiven lukaalin.” Majoittauduin huoneeseen, jossa oli sänky, yksi yöpöytä ja lukollinen vaatekaappi.

Nopeasti aloin tutustua tupakkakopissa muihin potilaisiin. Yllätyksekseni huomasin, että potilaat olivat varsin koulutettua väkeä. Eräskin venäjänsuomalainen arkkitehti oli varsin varakas ja suunnitteli kaasutehtaita Venäjälle. Hänellä oli hiukan kaksisuuntaisen mielialahäiriön manian oireita ja Venäjältä Suomeen saapuessaan oli tapahtunut joku rajaselkkaus tullissa ja hänet toimitettiin ambulanssilla rajalta suoraan A1:lle.

Toinen potilas, johon tutustuin oli ammatiltaan tulkki, joka sai taivaasta puheluita. Hänellä ei ollut kädessään kännykkää, mutta silloin tällöin kesken jutustelun hän laittoi toisen kätensä korvalleen ja alkoi jutustelemaan ja nauramaan. Hänellä oli skitsofreniadiagnoosi. Eräs potilas sen sijaan oli menestynyt jääkiekkovalmentaja, jolla oli hiukan maniaa päällä. Tupakkakopissa tapasin myös YLE FST:n ohjelmajohtajan puku päällään, joka sanoi: ”Työkaverit toimittivat hoitoon kesken työpäivän. Pukkasi maniaa päälle, mutta mikäs tässä on ollessa: sairaspäiväraha juoksee ja palaan töihin noin kahden kuukauden jälkeen. Työnantajan kanssa on tästä keskusteltu ja he ymmärtävät.”

Nyt tätä kirjoittaessani mieleeni tulee YLE:n urheiluselostaja Tapio Suominen, joka on avoimesti kertonut mediassa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään. Hän on saanut hyvää hoitoa ja on nyt tasapainossa, ja parhaillaan tekee erittäin vaativia selostuksia. Samalla tuolloin mietin päivärahaa: itse olin yrittäjä, joten en saisi mistään tukea tai rahaa.

Tapasin myös kiinalaisen pienen tytön. Tyttö oli asunnoton hippi, joka matkusti ilman rahaa Marokkoon ja Espanjaan liftaamalla. Siellä hän oli ajautunut paikalliselle hullujenhuoneelle, josta hänet toimitettiin Suomen Suurlähetystön avustuksella A1:lle. Juttelimme paljon tupakkakopissa ja hänellä ei mielestäni ollut mitään vaivaa. Hän sanoikin: ”Yhteiskuntaan kuulumattomat hipit on helppo lakaista laitoksiin.”

Mielenkiintoisin potilas oli kuitenkin Mauno, jolla oli päässään FBI -lippis. Hän sanoi, että oli kuukausiksi linnoittautunut kotiinsa selvittämään humanoidien salaliittoa. Hän oli tulostellut lehtijuttuja seinilleen ja löytänyt juttujen välillä yhteyksiä ja vedellyt yhteyksien väliin viivoja punaisella tussilla aivan kuten Kaunis mieli -elokuvassa. Sukulaiset sitten toimittivat hoitoon, mutta Maunon mielestä hekin olivat juonessa mukana. Ylilääkärikin kuului kuulemma maailmanlaajuiseen salaliittoon. Hänen mielestään hänen päähänsä oli asetettu siru, joka ohjaili häntä. Hän sanoi, että Norjan joukkosurmaaja Breivikillä on samanlainen siru ja nyt salaliitto hänen kauttaan yrittää samanlaista iskua Suomessa. Eräänä päivänä Mauno sanoi, että humanoidit olivat kaapanneet hänet yöllä ja että he olivat samalla pöllineet hänen Marlboro -askinsa! Eräs hoidossa ollut villasukkia kutova vanhus sen sijaan uskoi vakaasti, että Turun K-Citymarketin parkkihallissa toimi salainen uskonlahko, joka kaappasi ihmisiä metallisiin kuljetusvaunuihin, joissa heille annettiin sähkösokkeja.

Eräänä iltana sen sijaan eristysselliin kannettiin pitkäpartainen ja hoikka mies. Hän makasi siellä viikon ja päästyään pois hän otti minut potilaskahviossa syrjään ja supatti korvaani: ”Älä kerro kenellekään muulle, mutta minä olen HÄN.” ”Siis sinä olet Hän vai?” ”Kyllä minä olen Hän ja todisteena voin muuttaa tuon veden tuossa pöydällä viiniksi!” Sen jälkeen hän otti vesipullon eteensä, rukoili viisi minuuttia, joi vesipullon ykkösellä alas ja tuli humalaan.

Potilaat olivat siis mielenkiintoisia, joita vastaan hoitajat käyttivät jatkuvaa henkistä väkivaltaa. Hoitajat olivat vihaisia, huusivat, räyhäsivät ja ilkkuivat. He ikäänkuin lukitsivat mieleni kassakaappiin, jota he tärisyttelivät. He käyttivät hallinnan muotona rangaistuksia. Jos ei alistunut hoitajien oikkuihin esim. vapaakävelyt saatettiin vähentää minimiin tai poistaa kokonaan. Pienestäkin eriävästä mielipiteestä he heittivät potilaan eristysselliin, niin että perseeseen iskettiin samalla rauhoittava piikki. Eräskin perheenisä ei suostunut ottamaan lääkkeitään, joten hänet heitettiin yli viikoksi eristyksiin. Siellä hän hakkasi paniikissa sellin ovea ja kun menin toimistolle sanomaan: ”Pekalla on nyt joku hätä”, hoitaja vaan tiuskaisi: ”Huolehdi vain omista asioistasi!” Vastapainoksi täytyy todeta, että oli osastolla mukaviakin hoitajia. Nämä mulkut vai myrkyttivät koko osaston tunnelman.

En edes muista kuinka monta kertaa lymysin eristyksissä, koska vastustin ”hoitoa”. Heidän tyrannialtaan ei päässyt juuri minnekään pakoon. Ainoa paikka, jossa potilaat saivat olla rauhassa ja jutella vapautuneesti oli tupakkakoppi, mutta hoitajan astuessa koppiin, rento jutustelu loppui välittömästi.

Eräänä iltana osastolle tuotiin uusi potilas. Hän oli ammatiltaan strippari ja tiesi itse, että nyt oli vauhtia päällä ja hän oli hoitomyönteinen. Hän istui TV:n katselupisteelle ja laittoi television päälle. Se alkoi huutamaan. Välittömästi toimistolta juoksi Kristoksi nimeämäni kreikkalaistaustainen bodarihoitaja, joka osoitti stripparia kädellään ja huusi: ”Nyt saatana se televisio pienemmälle!” Strippari teki työtä käskettyä, mutta painoi vahingossa väärää nappia ja TV meni entistä kovemmalle. Olin samaan aikaan puhelinkopissa juttelemassa isäni kanssa ja näin kuinka Kristo juoksi stripparin luokse ja kävi häneen fyysisesti käsiksi. Se riitti minulle. Lopetin puhelun, avasin oven, osoitin Kristoa ja huusin: ”Nyt heti kädet irti siitä naisesta!” Kristo juoksi välittömästi luokseni, nosti minut seinälle, räkäisi päin naamaa ja huusi: ”Täällä osastolla määrään minä!” Sen jälkeen hän painoi vyöllään ollutta hälytysnappia, jolloin hoitajat piirittivät meidät. Kristo sanoi: ”Alkoivat riehumaan!” Meidät kannettiin stripparin kanssa molemmat viereisiin eristysselleihin, joissa viruimme vuorokauden.

Hoitajat voivat toimia näin mielivaltaisesti, koska he toimivat suljettujen seinien sisäpuolella ja kukaan ei uskoisi potilaita, ovathan he kaikki ”hulluja”. Potilaat tekivät hoitajien toimista lukuisia valituksia, mutta ketään ei uskottu. Mielenterveyslaissa sanotaan, että potilasta on kohdeltava ihmisarvoa kunnioittaen. En sitten tiedä, että mitä kunnioitusta tämä käytös toteuttaa? Kerran menin päivällä toimistoon: ”Sain juuri tietää, että tätini on kuollut hukkumisonnettomuudessa. Tarvitsen rauhoittavia.” Tähän hoitaja vastasi vihaisesti ja ilkikurisesti: ”Kyllä sitä sitten yhdelle miehelle sattuu ja tapahtuu!” Se oli hänen osanottonsa.

Oli minulla osastolla myös kohtalontoveri. Eräs suurperheen äiti ei halunnut lähteä enää miehensä matkaan, joka pahoinpiteli häntä. Mies alkoi kostoksi soitella sosiaaliviranomaisille ja lääkäreille valheita. Kun äiti meni lopulta lääkäriin valittamaan tulehtunutta ientään, lääkäri ei uskonut vaan heitti hänet pakkohoitoon miehen levittämien taustatietietojen ja ”tosiasioiden” perusteella. Tämä nainen ei ovelasti ottanut lääkkeitään. Hän pani kielensä alle paperinpalan – jotta lääke ei imeytyisi – ja lääkkeenannon yhteydessä laittoi lääkkeen kielensä alle ja pykläsi myöhemmin vessanpönttöön. Hänelle oli kuitenkin hoidon oikeuttamiseksi keksittävä joku diagnoosi, joten ylilääkäri kirjasi potilaskertomukseen psykoosin. Kahden kuukauden jälkeen hänet päästettiin kotiin, koska ”hoito” oli kuulemma tehonnut (vaikka hän siis ei edes ottanut lääkkeitään).

Itselleni iskettiin maaninen psykoosi -diagnoosi ja kroppani tungettiin täyteen hengenvaarallisia lääkkeitä: Litiumia, Seroguel Prolongia, Serenasea ja unilääke Tenoxia. Aina lääkkeidenjaon yhteydessä ilmoitin: ”Haluan hoitoraporttiin merkinnän, että otan nämä lääkkeet vasten tahtoani!” Hoitaja vastasi tähän: ”Otakin. Jos et ota tungen ne piikillä sieraimistasi aivoihisi, jolloin kuolet!” Ilmoitin hoitajille heti aluksi, että olen ilta- ja yöihminen. Siihen osaston psykopaattisin hoitaja Lintunen totesi ilkikurisesti: ”Kyllä me kuule sinusta täällä aamuihminen saadaan!” Niinpä iltalääkkeiden jaon yhteydessä minut huumattiin niin sanotulla Norsun tyrmäys -lääkecocktaililla.

Helpotuksekseni omassa tapauksessani kyseessä oli kuitenkin vain M1-tarkkailulähete, jolloin on kyseessä lain mukaan 4 vrk tarkkailuaika, jonka jälkeen päätetään mahdollisesta vapautuksesta tai pakkohoidosta. Yllätyksekseni minua ei kuitenkaan tarkkailtu mitenkään! Ammattiani tai taustatietojani ei tutkittu. Hoitajat istuivat vain aina toimistossa kahvilla, täyttelemässä potilaskertomuksia ja tuijottamassa erityssellien kuvaruutuja. Minulle heitettiin vain lääkkeet huiviin. 4 vrk jälkeen eteeni tuotiin lappu, jossa luki: ”Hoitoonmääräämispäätös: teidät on määrätty pakkohoitoon.” Se pakotettiin allekirjoittamaan.

Silloin en vielä tiennyt, mutta nyt tiedän, että maniassa ja pohjoiskarjalaisuudessa on identtiset piirteet: vuolaspuheisuus, voimakas elekieli, sosiaalisuus ja avoimuus. Näin ollen koko Pohjois-Karjala tulisi aidoittaa piikkilangalla ja asettaa pakkohoitoon. Juttelin paljon potilaiden kanssa, puhuin paljon ja elekieleni oli voimakas. Myöhemmin potilaskertomusta lukiessani olen saanut tietää, että se oli syy pakkohoitooni ja ammattini ja siitä aiheutunut mahdollinen väärinkäsitys oli siinä vaiheessa jo täysin sivuseikka.

Kerran viikossa tai kahdessa oli hoitopalaveri, jossa ylilääkäri, psykiatri ja hoitajat istuivat vastapäätä minua alistamassa ja syyttämässä. He eivät uskoneet sanaakaan mitä sanoin. Olinhan ”hullu”. Psykiatri ei edes uskonut, että minulla olisi tulossa tärkeä esiintymiskeikka Leville. Hän sanoi, että kärsin kuulemma harhoista. Hän meni lähes suunniltaan, kun esitin hänelle takataskussani olleen esiintymissopimuksen.

Osastolla oli vierailuaika klo 15-18, joten kutsuin useita kavereitani kylään. Vierailuaikoina hoitajat käyttäytyivät siivosti, mutta vieraiden poistuttua helvetti oli taas irti – potilaita roudailtiin mm. eristysselihin. Kaverini huomasivat kuitenkin nopeasti, että olen täysin oma itseni ja alkoivat raapustaa siitä kirjallisia todistuksia lääkäreille. Useissa luki: ”Olen tuntenut Juhan viisi vuotta ja ollut hänen seurassaan täällä osastolla tuntikaupalla usean päivän ajan. Totean, että vierailujemme aikana hän on ollut täysin oma itsensä. Tuollainen hän on aina ollut. Päiväys ja allekirjoitus. P.S. Tarvittaessa voin antaa lisätietoja puhelinnumerosta…”

Näitä lappuja sain eri kavereilta yhteensä seitsemän kappaletta ja esitin ne innoissani seuraavassa hoitokokouksessa varmana tulevasta vapautuksesta. Ylilääkäri ei edes lukenut niitä vaan repi ne nenäni edessä, hetti roskiin ja sanoi: ”Täällä kaverit ei päätä kuka on hullu vaan minä päätän!” Kaverini kirjoittivat uusia lappuja, mutta ylilääkäri laittoi ne aina hoitokokouksien yhteydessä lukematta hoitokansioni väliin. Se sitten siitä. Sain laput myöhemmin haltuuni ja ne ovat edelleen tallessa todistamassa myös itselleni, että olin ”hoidon” aikana oma itseni myös useiden minut hyvin tuntevien kavereideni mielestä.

Osaston alakerrassa oli potilaita varten kuntosali, mutta koskaan emme sinne päässeet. Se oli siellä vittuilun vuoksi. Löysimme potilaskahviosta Afrikan tähti -pelin, jota aloimme pelata. Kun hoitajat näkivät, että meillä on liian kivaa, he heti takavarikoivat pelin. Eräs nainen, jolla oli vapaakävelyt, kävi Kupittaan K-Citymarketista ostamassa uuden Afrikan tähden. Myös se heti takavarikoitiin.

Saunakaan ei olevinaan ollut toiminnassa, joten päätin tehdä jekun. Huoneeni vieressä oli saunan ajastin lukollisen pleksilevyn takana. Olen lukenut kahlekuninkuuskirjoja ja tiirikointia, joten hiuspinnillä onnistuin avaamaan lukon ja laitoin saunan päälle. Kävin kunnon löylyissä ja huomasin, että saunassa ei ollut mitään vikaa: se oli vain vittuilun vuoksi kiinni. Löylyjen jälkeen Lintunen tuli raivoissaan luokseni naama punaisena: ”Miten vitussa olet saanut saunan päälle?!” Vastasin rehellisesti: ”Kahlekuningas Harry Houdinin oppien mukaan.” Myöhemmin minulla on ollut oikeus lukea potilaskertomustani. Sinne tästä tilanteesta kirjattiin: ”Psykoosi pahenee. Luulee saavansa ohjeita kuolleelta kahlekuninkaalta.”

Vastaavasti kerran puhelin soi ja hoitaja huusi käytävän päästä, että siellä on isäni. Juoksin vauhdikkaasti käytävää pitkin, jotta ehtisin vastata. Toimiston ohi juostessani sanoin heille rennosti, läpällä ja huumorilla: ”Tein juuri 100 metrin uuden maailmanennätyksen!” Potilaskertomukseeni kirjattiin: ”Psykoosi pahentumassa. Luulee olevansa sadan metrin maailmanennätysmies.”

Kerran osastolla oli kylmä, joten heitin pipon päähäni. Psykiatri tuli kysymään: ”Juha, onko kaikki hyvin?” Koska olimme suljetulla osastolla, oletin kysymyksen koskevan mentaalista vointiani, joten vastasin: ”Voin vallan mainiosti.” Pian tämän jälkeen minulle tuli kylmempi ja kuume alkoi nousta. Menin toimistolta pyytämään Buranaa.” Tämän johdosta psykiatri teki sairauskertomukseeni A4:sen pituisen selvityksen: ”Harhat lisääntyvät. Ensin kysyttäessä vointia, potilas sanoo olevansa terve, mutta heti sen jälkeen hän onkin sairas!” Näin ollen mitä tahansa osastolla tein tai puhuin, se heti laitettiin diagnoosin piikkiin. Opin osastolla hyvin nopeasti, että hoitajat ja lääkärit uskoivat vain paperia, eivät potilasta.

Minulla oli oikeus myös valituksiin. Lakimieheni avustuksella tein hoidostani valitukset kaikkiin mahdollisiin instansseihin: aluehallintovirastolle, potilasasiamiehelle, Turun hallinto-oikeuteen ja Eduskunnan Oikeusasiamiehelle. Kaava oli aina samanlainen. Ensinnäkin käsittely pelkästään hallinto-oikeudessa kesti vähintään kolme viikkoa tai kuukauden. Miten väärän hoitopäätöksen saanut saa oikeutta, kun ”hoito” ehtii mennä jo ohi? Loppupäätelmässä oli ensin minun valitukseni, sitten hoitavan psykiatrin lausunto ja lopulta ylilääkärin lyhyt teksti: ”Yhdyn hoitavan lääkärin lausuntoon.” Huomasin, että tuo ylilääkärin lause on Jumalankin sanaa voimakkaampi.

Olin ollut jo osastolla kaksi kuukautta, kaikki keikkani olivat peruuntuneet ja maine kärsi, koska viihdeala on Suomessa pieni ja peruuntuneita keikkoja ei katsota hyvällä. Lisäksi pahoinpitelyn tehnyt kollegani alkoi mustamaalata ja juoruta hullujenhuoneelle ajautumisestani alallemme, jolloin tiedot levisivät kulovalkean tavoin. Ennen tein vähintään 200 keikkaa vuodessa ja tienasin niillä satohatuhansia euroja. Nyt teen vain murto-osan siitä, joten huhut vahingoittivat suuresti 14-vuotiaasta saakka luomaani viihdetaiteilijan uraa.

Tietokoneellekaan en päässyt, joten kaikki vuokrat ja sähkölaskut jäivät maksamatta. Vihdoin oli jälleen hoitopalaverin aika, jossa vetosin Mielenterveyslakiin: ”Potilas, joka todetaan terveeksi, on välittömästi poistettava sairaalasta.” Esittelin myös valituksiani ja lakimiespapereitani, jolloin ylilääkäri Nummela – nainen, joka ei koskaan kätellyt – sanoi: ”Vielä on vuolaspuheisuutta havaittavissa. Harhatkin ovat lisääntyneet. Määrään sinulle kaksi kuukautta pakkohoitoa lisää, josko sitten rauhoittuisit! Lisäksi määrään sinulle eristyssellihoitoa kolme kertaa tunnin vuorokaudessa!” Olin kauhuissani: ”Eristyssellihoitoa?” ”Niin. Joudut lukkojen taakse!” Nummelin vastasi. Toinen hoitajista katsoi minua ja sanoi: ”Me yritämme vain auttaa…”

Hoitopalaverin jälkeen olin paniikissa ja kuin puulla päähän lyöty. Totesin, että kahta lisäkuukautta en tässä laitoksessa kestä tulematta oikeasti hulluksi. Potilaskahviossa sanoinkin maniasta kärsivälle jääkiekkovalmentajalle: ”Mun on päästävä täältä heti pois!” Yllättäen hän vastasi: ”Tiedän keinon, jolla pääset pois täältä heti huomenna!” Tule huoneeseeni. Hän otti esiin osastolle salakuljettamansa kännykän ja sanoi: ”Mieti nyt tarkkaan ulkopaikkakuntalainen henkilö, johon voit luottaa eniten. Soita sitten saatko tulla hänen luokseen.”

Soitin isälle Kirkkonummelle: ”Saanko faija tulla luoksesi punkkamaan pariksi viikoksi?” ”Kyllä tottakai. Aina olet tervetullut!” Jääkiekkovalmentaja jatkoi hiljaa supattaen: ”Hyvä. Nyt soita tähän postin osoitteenmuutospalveluun…” Tein työtä käskettyä ja ilmoitin uuden osoitteeni. Sanoin vielä lopuksi puhelimeen: ”Onko nyt niin, että minä en ole enää turkulainen vaan kirkkonummelainen mies?” ”Kyllä, te olette parhaillaan kirkkonummelainen.” Jääkiekkovalmentaja jatkoi: ”Nyt temppu on tehty. Nyt näillä pelleillä on tasan vuorokausi aikaa siirtää sinut kotikuntasi sairaalaan.”

Marssin heti innoissani toimistoon, koputin ja kävelin keskelle toimistoa ja sanoin kovaan ääneen: ”Olen parhaillaan kirkkonummelainen mies, joten ihmettelen mitä vittua täällä Turussa teen!” Hoitajat eivät ensin uskoneet vaan luulivat minun taas kärsivät ”harhoista”. Heidän piti varmistaa asia järjestelmästä ja soittipa yksi isällenikin. Kun he vihdoin uskoivat, he olivat paniikissa: pitäisi äkkiä järjestää ambulanssikyyti…

Seuraavana aamuna heräsin siihen, kun kaksi punaisiin haalareihin varustautunutta hoitajaa sanoi: ”Pakkaahan kamasi. Tulimme hakemaan sinua Jorvin sairaalasta saakka.” Reissu kesti pari tuntia ja saavuttuani Jorviin, minua oli vastassani erittäin ystävällinen Harri niminen hoitaja, joka sanoi: ”Tervetuloa. Meillä on tässä nyt ensin lain mukainen neljän vuorokauden tarkkailuaika, jonka aikana katsomme vointisi.” Vastasin Harrille: ”Selvä. Mutta kerropa minulle saanko minä täällä osastolla olla täysin oma itseni ja jutella muille potilaille vai näyttelenkö hiljaista hissukkaa? Minä nimittäin olen geeneiltäni pohjoiskarjalainen mies, joten olen luonnostani vuolaspuheinen.” ”Hyvä, kun kerroit. Otamme tämän huomioon.”

Espoon osasto oli kuin paratiisi verrattuna Suomen pahamaineisempaan Kupittaan osastoon. Johtuukohan pahamaineisuus siitä, että suurin osa vihamielisistä hoitajista on turkulaisia? Espoossa hoitajat eivät räyhänneet ja vittuilleet jatkuvasti vaan olivat ymmärtäväisiä ja hymyilivät usein. Ja minua tarkkailtiin, kuten laissakin määrätään.

Viimein oli elämäni tärkeimmän hoitokokouksen vuoro. Sinne tulivat muiden hoitajien lisäksi hoitajani Harri, hoitava psykiatri ja ylilääkäri. Harri aloitti: ”Olemme nyt tarkkailleet Juhaa neljän vuorokauden ajan ja emme ole löytäneet hänestä minkäänlaista merkkiä psyykkisestä häiriöstä. Päinvastoin hän tuntuu olevan eloisa ja iloinen karjalainen. Muut hoitajat nyökkäilivät. Ylilääkäri jatkoi: ”Mitäs mieltä psykiatri?” Yhdyn Harriin, jutustelumme aikana en ole nähnyt mitään merkkejä ongelmista. Siellä Turun päässä on tainnut tapahtua iso väärinkäsitysten vyyhti.” Ylilääkäri lopulta sanoi loppulauselman: ”Selvä. Luotan henkilökuntaani. Mielenterveyslain mukaan sinä olet nyt vapaa mies.” Lisäsin vielä: ”Hetkinen. Minä en poistu tästä talosta ennen kuin saan tuon kaiken kirjallisena.” ”Tule toimistolta hakemaan”, ylilääkäri lisäsi ystävällisesti.

Niin sain toimistolta paperin, jossa lukee että minua on tutkittu neljän vuorokauden ajan, jonka jälkeen minut on todettu terveeksi. Paperissa on lopussa ylilääkärin allekirjoitus ja sairaanhoitopiirin leima. Se onkin hyvässä tallessa kotonani. Kävin aikamoisen mankelin läpi, mutta selvisin lopulta elossa ja täysjärkisenä. Vapauduttuani heräsi kuitenkin iso kysymys: miten on mahdollista, että Turun A1:llä minut luokitellaan niin psykoottiseksi, että minulle määrätään eristyssellihoidon lisäksi kaksi kuukautta pakkohoitoa lisää ja sitten muutaman vuorokauden jälkeen minut todetaan Espoossa täysin terveeksi mieheksi? Kyllä Karpolla olisi asiaa!

Omistettu kaikille niille mielenterveyspotilaille, joita kohdellaan Mielenterveyslain vastaisesti ihmisarvoa kunnioittamatta.

P.S. Tykkää ja jaa jos siltä tuntuu. Tämä tarina on innoittanut myös mm. Satu Silvon tähdittämään lyhytelokuvaan nimeltään Psykoosi pahenee. Sen voit katsoa ilmaiseksi tästä linkistä: https://vimeo.com/131085522

Mahdolliset haastattelupyynnöt ja muut yhteydenotot:
Turun kaupunginsairaalan ex-potilaiden vertaistukiryhmä
Puheenjohtaja Juha Kurvinen
Puh: 0465858713
E-mail: kurvisenjuha@gmail.com